mikä sinua motivoi. Kuvituskuva.
Herkkyys Itsensä kehittäminen omat rajat

Älä kanna muiden kiviä – oletko liian kiltti?

Oletko liian kiltti? Olemme ystäväni kanssa keskustelleet usein siitä, kuinka sitä päätyy helposti muiden murheiden kuuntelijaksi. Erityisesti hän on kokenut jääneensä kiltteyttään helposti muiden jalkoihin ja ihmiseksi, jolle muut avautuvat ja jonka hartioille muut haluaisivat lastata ongelmansa. Tietysti muiden kuunteleminen on tärkeää, mutta missä menee raja?

Liian kiltti uupuu helposti

Palasin teeman pariin kuunnellessani Keijo Tahkokallion teosta ”Ajattele myönteisesti” , jossa hän antaa mielestäni hyvän neuvon asiaan. Tahkokallio kuvaa asiaa kivivertauksen avulla. Vertauksessa kivet edustavat siis murheita. Tahkokallio puhuu siitä, kuinka otamme erittäin helposti vastuuta muista ja autamme muita – keräten näin omaan reppuumme toistenkin kivet kannettavaksi.

Mutta mikäli olet liian kiltti ja keräät kaikkien muiden kivet kantaaksesi, uuvut helposti ja huomaamattasi itse. Itsellä rasitusta lisää se, että lähden helposti murehtimaan. Murehdin helposti myös muiden huolia ja harmituksia, yritän keksiä ratkaisuja ongelmiin sekä otan helposti asiakseni olla vaikkapa vihainen toisenkin puolesta, jottei hänen tarvitsisi. Tämä ei kuitenkaan tee hyvää kummallekaan osapuolelle.

”Mikäli keräät kaikkien muiden kivet kantaaksesi, uuvut helposti ja huomaamattasi itse.”

(Tahkokallio, 1992)

Sinä liian kiltti ihminen – aseta rajoja!

Yksi melko välittömästi helpottava asia, on asettaa rajoja. Tahkokallio ehdottaa toimintatavaksi seuraavaa: Ota toiselta kivi hetkeksi syliisi ja palauta se takaisin todeten, että nyt tiedät, kuinka painava se on. Pitämällä kiveä hetken omassa sylissämme, mutta palauttamalla sen takaisin, ymmärrämme millaista taakkaa toinen kantaa, muttemme ota sitä itse kantaaksemme. Näin voimme antaa tukemme kiven kantajalle ja kulkea hänen rinnallaan.

Oikeastaan tärkein huomio on se, että jos vain otat toisen murheet omaan reppuusi, et oikeastaan auta toista ollenkaan. Se voin korostaa toisen ihmisen avuttomuutta. Mutta todellisuudessa hän todennäköisimmin jaksaa kantaa taakkansa, kunhan vain saa siihen tukea.

Liian kiltti. kuvituskuva.

Tahkokallion mukaan olemme huonoja huomaamaan kestokykymme rajoja ja ajattelemme jaksavamme vielä tuon ja tuon, nappaamme reppumme täyteen kiviä ja yritämme raahautua eteenpäin. Tunnistan ainakin itse sen, kuinka helppoa olisi ottaa vastuu myös muista ja lähteä ”auttamaan” kaikkia.

Oman jaksamisen kannalta on kuitenkin tärkeää opetella sanomaan myös ”ei”. Oman kokemukseni mukaan on myös opittava tunnistamaan omia voimavarojaan siinä, kuinka paljon toisia jaksaa tukea kussakin omassa elämäntilanteessa. Välillä oma elämäntilanne on sellainen, että toisia voi tukea enemmän, toisinaan on taas keskityttävä enemmän itseensä.

Onkin tärkeä oppia tunnustelemaan omaa olotilaamme ja jaksamistamme. Tunnistaa, milloin omassa elämässämme on nyt niin paljon meneillään, jolloin emme voi antaa itsestämme niin paljoa muille. Tunnistaa, milloin olemme niin väsyneitä, että tärkeintä on kerätä omat voimavaransa ensin – laittaa itsensä ja oman hyvinvoinnin ensimmäiselle sijalle.

”Olemme huonoja huomaamaan kestokykymme rajoja ja ajattelemme jaksavamme vielä tuon ja tuon”

(Tahkokallio, 1992.)

Rajojen asettamisen seuraukset

Rajojen asettamisella saattaa toki olla seurauksia, jotka saattavat jopa yllättää. Luulenpa, että moni tietää mitä tapahtuu kun lakkaa olemasta se, joka aina on keräämässä muiden kiviä – osa ihmisistä kummallisesti häviää ympäriltäsi. He saattavat jopa suuttua, eivät vastaa enää viesteihin tai kuten nykyajassa, poistaa sinut somekavereistasi.

En kuitenkaan usko, että he ovat niitä henkilöitä, jotka olisivat koskaan tukemassa sinua oikean hädän hetkellä vastavuoroisesti – ehkäpä he saavatkin siis mennä? Sillä olivatko he oikeasti koskaan sinun todellisia ystäviäsi?

Uskon ihmissuhteissa tietynlaiseen tasapuolisuuteen ja vastavuoroisuuteen. Ihmissuhteet ovat aina kahden kauppa, mutta tasapainoinen suhde ei ole sellainen, jossa vain toiselle kerrytetään kiviä tai jossa vain toisen kiviä punnitaan.

Pitkissä ihmissuhteissa näen jaksottelua, sillä elämäntilanteet muuttuvat ja välillä on toisen vuoro olla tarvitsevampi, välillä taas toisen. Erilaiset elämänkriisit ja -kokemukset tulevat meille eri aikaan, omassa tahdissamme, ja vastavuoroisessa suhteessa kukin saa vuorollaan tarvitsemansa tuen, kun kriisin aika on.

Jos kuitenkin olet se liian kiltti henkilö, joka kuuntelee aina muita ja joka on aina auttamassa muita, ehkä nyt on hyvä aika rohkaista ja asettaa omia rajoja? Ehkä samalla testaat, ketkä ovat niitä oikeita ystäviäsi?

>> Lue myös: Myönteisyyden voima – voitko päättää olla myönteinen ja tyytyväinen samantien?

Pohdittavaksi:
  • Koetko olevasi liian kiltti?
  • Pohditko paljon muiden asioita ja ongelmia?
  • Saatko vastavuoroisesti kertoa omista asioistasi? Iloista ja suruista?
  • Onko sinulla tapana ottaa vastuuta muidenkin asioista?
Lähdeteos:
Keijo Tahkokallio: Ajattele myönteisesti. WSOY, 1992/2022 (äänikirja).

Saatat myös pitää...

2 kommentti

  1. Tärkeä aihe. Toisten kuormien kantaminen ei pidemmän päälle kannata, jos ne omat kuormat jäävät jakamatta tai hoitamatta kokonaan. Toisten huolien alle on helppokin piilottaa omat kipukohdat.

  2. Vaikeahan se on kieltäytyä, kun taas kerran pääsee kuuntelemaan kaverin elämänmurheita. Normaali suhde kaveriin, sukulaiseen jne. sisältää juuri tuon vastavuoroisuuden. Tietää, että voi tukeutua kaveriin hädän hetkellä, ja toisin päin. Rajojen asettamista on hyvä pohtia ja tällaisesta artikkelista saa hienosti työkaluja siihen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *