Itsensä kehittäminen

Älä kanna muiden kiviä

Olemme ystäväni kanssa keskustelleet usein siitä, kuinka sitä päätyy helposti muiden murheiden kuuntelijaksi. Erityisesti hän on kokenut jääneensä kiltteyttään helposti muiden jalkoihin ja ihmiseksi, jolle muut avautuvat ja jonka hartioille muut haluaisivat lastata ongelmansa. Tietysti muiden kuunteleminen on tärkeää, mutta missä menee raja? Palasin teeman pariin kuunnellessani Keijo Tahkokallion teosta, jossa hän antaa mielestäni hyvän neuvon asiaan.

Tahkokallio kirjoittaa mielestäni hyvin puhuessaan murheista vertauskuvallisesti kivinä. Hän puhuu siitä, että otamme erittäin helposti vastuuta muista ja autamme muita, keräten näin omaan reppuumme toistenkin kivet kannettavaksi. Mutta mikäli keräät kaikkien muiden kivet kantaaksesi, uuvut helposti ja huomaamatta itse. Itsellä rasitusta lisää se, että lähden helposti murehtimaan. Murehdin helposti myös muiden huolia ja harmituksia, yritän keksiä ratkaisuja ongelmiin sekä otan helposti asiakseni olla vaikkapa vihainen toisenkin puolesta, jottei hänen tarvitsisi. Tämä ei kuitenkaan tee hyvää kummallekaan osapuolelle.

Onkin syytä asettaa rajoja. Tahkokallion mukaan hyvä toimintatapa olisi se, että toiselta voi ottaa kiven hetkeksi syliinsä, mutta palauttaa sen takaisin todeten, että nyt tiedän, kuinka painava se on. Tahkokallio muistuttaa, ettei toisten kivien kerääminen omaan reppuun oikeastaan auta – kun otamme toisen kiven omaan reppuumme, se korostaa vain toisen avuttomuutta, eikä auta häntä oikeasti. Pitämällä kiveä hetken omassa sylissämme, mutta palauttamalla sen takaisin, ymmärrämme millaista taakkaa toinen kantaa, muttemme ota sitä itse kantaaksemme. Näin voimme antaa tukemme kiven kantajalle ja kulkea hänen rinnallaan.

Tahkokallion mukaan olemme huonoja huomaamaan kestokykymme rajoja ja ajattelemme jaksavamme vielä tuon ja tuon, nappaamme reppumme täyteen kiviä ja yritämme raahautua eteenpäin. Tunnistan ainakin itse sen, kuinka helppoa olisi ottaa vastuu myös muista ja lähteä ”auttamaan” kaikkia. Oman jaksamisen kannalta on kuitenkin tärkeää opetella sanomaan myös ”ei”. Oman kokemukseni mukaan on myös opittava tunnistamaan omia voimavarojaan siinä, kuinka paljon toisia jaksaa tukea kussakin omassa elämäntilanteessa. Välillä oma elämäntilanne on sellainen, että toisia voi tukea enemmän, toisinaan on taas keskityttävä enemmän itseensä.

Rajojen asettamisella saattaa toki olla seurauksia. Luulenpa, että moni tietää mitä tapahtuu kun lakkaa olemasta se, joka aina on keräämässä muiden kiviä – osa ihmisistä kummallisesti häviää ympäriltäsi. En kuitenkaan usko, että he ovat niitä, jotka olisivat koskaan tukemassa sinua hädän hetkellä vastavuoroisesti – ehkäpä he saavatkin mennä?

Uskon ihmissuhteissa tietynlaiseen tasapuolisuuteen ja vastavuoroisuuteen. Ihmissuhteet ovat aina kahden kauppa, mutta tasapainoinen suhde ei ole sellainen, jossa vain toiselle kerrytetään kiviä tai jossa vain toisen kiviä punnitaan. Pitkissä ihmissuhteissa näen jaksottelua, elämäntilanteet muuttuvat ja välillä on toisen vuoro olla tarvitsevampi, välillä taas toisen. Elämänkriisit ja -kokemukset tulevat meille eri aikaan, omassa tahdissamme, mutta jos olet aina se, joka kuuntelee muita, ehkä on aika asettaa omia rajoja?

Pohdittavaksi:
  • Pohditko paljon muiden asioita ja ongelmia?
  • Saatko vastavuoroisesti kertoa omista asioistasi? Iloista ja suruista?
  • Onko sinulla tapana ottaa vastuuta muidenkin asioista?
Lähdeteos:
Keijo Tahkokallio: Ajattele myönteisesti. WSOY, 1992/2022 (äänikirja).

2 kommenttia

Vastaa käyttäjälle Tyylimurun Tiina Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.